Lahen uutisia

Tartto tutuksi kävellen 5.-6.5.2012

Tarton läpi Võrtsjärvestä Peipsijärveen virtaavan kauniin Emajoen rannoilla maan kulttuurinen ja valtiollinen historia valloituksineen, tuhoineen, jälleenrakentamisineen on kiinnostavasti ja merkittävästi esillä. Kaupunki on poltettu ja tuhottu väliin täydellisesti, väliin taas rakennettu - kuten Katariina Suuren aikana, jolloin Tartto rakennettiin täydellisesti uudelleen. Tartto on ollut harvinaisen monenlaisessa miehitysvallassa pitkän ajan. Kaupunki on ollut vuoroin venäläisten, saksalaisten, ruotsalaisten, puolalaisten ja neuvostoliittolaisten hallitsema: erilaisten uskonsotien ja aatemaailmojen valloitusten saalis. Myös väliin meidän hallitsijamme, Kustaa II Aadolfin omaisuutta. Ensimmäisen maailmansodan rauhansopimuksessa Viro itsenäistyi 1920. Toisen maailmansodan tuloksena Tartto ja koko Viro liitettiin Neuvostoliittoon 1940. Maa itsenäistyi uudelleen 1989.

Alla linkki Tarton historiaan:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tartto

 Emajoen vastarannan puut ovat jo kukkaisloistossaan.

Tarttto on tänään asukasmäärältään Lahden kokoinen, mutta henkiseltä voimaltaan – toisin kuin Lahti – maansa sivistyksen ja kulttuurin keskus: siellä on euroopankuulu Vanemuine-teatteri, kaunis Raekojaplats aukioineen, maan Opetusministeriö, Korkein oikeus, Postmees-lehden toimitus, Kansallismuseo ja maan vanhin, samalla suurin yliopisto. Tarton vaikuttavuus perustuu sen ikään ja vuosisataiseen kulttuuriperintöön - kaupunki on pohjois-Euroopan vanhimpia ja mainitaan jo 1100-luvulla, vanhempi siis kuin Turku, Moskova taiTukholma. Tartto on edelleenkin Viron kulttuurin ja sivistyksen keskus.

Vanemuine-teater on koko Eestin taide-elämän ylpeys monine näyttämöineen ja tasokkaine esityksineen.

http://www.vanemuine.ee/

Jaanikirik, vanhin ja upeimmin restauroitu Eestin kirkko sisältä

http://www.jaanikirik.ee/

Raekojaplatsin Suutelevat ylioppilaat  keväisessä vesivirkistyskasteessaan

Toukokuiset kevätmarkkinat Raekojaplatsin ympärillä, ohjelmaa lapsille ja lapsenmielisille

Markkinoiden kotitekoisia elintarvikkeita, krääsää, taidetta ja käsitöitä  kilometreittäin

Taidetta lapsiystävällisille, turisteille ja naakalle Raekojan naapurissa

Tamperetalo

Pistäydyimme vielä  Tarton Tamperetalossa,  suomalaisen Pia Feinikin  taidenäyttelyssä.

Pia Feinik Mimosa

 http://www.tamperemaja.ee/?id=35&lang=fin

Tarton yliopiston historiallinen museo

Viron oppaat ovat taitavia, monipuolisia, sympaattisia ja innostavat esittelemäänsä asiaan koko asiantuntemuksellaan ja sielullaan. Ehkä tämän matkan huipuin osaavuudessaan oli Tartu Ülikooli Ajaloomuuseumin nuori, perusteellinen, asiallinen, selkeäpuheinen, sopivan älykkäällä huumorilla opastustaan kehystävä Urmet. Pitäydyn vain muutamassa kuvaotoksessa laajasta museokierroksestamme.

Näkymä Tuomiokirkosta Historialliseksi museoksi muutetun näyttelyhuoneen ikkunasta kertoo vuosisatojen historiantapahtumien karua kieltä.

Upeassa juhlasalissa saimme hetken kuulla museon historiasta.

Suosittu, varsinkin 1800 -vuosisadan yliopisto-opiskelijoiden harrastus oli miekkailu, kuvassa näkyvien suojusten suojellessa henkeä.

Valokuvaustekniikka oli tullut jäädäkseen.                                          Lääketieteen ylioppilaan opiskeluhuoneen sisustusta

Lääketieteen anatomian käytäntöä, ruumiinavaus

Katso seuraavasta linkistä museon virtuaaliesittelyt:

 http://www.ajaloomuuseum.ut.ee/

Teatteria

Jo Suomesta lähtiessä oli meillä tilattuna liput teatteriesitykseen. Kodikkaan puisen Vilde-teatterin edustalla oli harvinaislaatuinen, puhutteleva ja kaunis Ruiskukka-veistos.

Vilde Teater

MARIA ERI

Tragikomöödia

Autor: Mehis Pihla
Lavastaja, muusikaline kujundaja ja kunstnik: Tess Pauskar
Mängivad: Liis Barkala, Marek Ranne ja Aire Pajur
Valgustaja: Sander Soo

Pieni, alle kolmenkymmenenneliön teatterisali toimii samalla näyttämönä, huoneessa kaksi oikeaa ovea, molemmissa läpikuultavat lasit, yksi korkean rautajalan päässä kuumottava satojenwattien keltainen valonheitin on häikäissyt katsojat jo saliin tullessa, pieni valo- ja tehostepöytä katsomon perällä aivan istuimeni ja kyynärpääni tuntumassa, lavastuksena pöytä, kolme tuolia ja sohva: siinä suljetun tilan ahdistava tunnelma celssiusasteiden lähetessä valonheittimen lämmössä 50 astetta, täyssalillisen lähes 40 katsojan odottaessa selät hiestä märkinä esityksen alkua ja lisää happea.

Mehis Pihlan runsassanainen teksti räiskyy ammattitaitoisesti laadittuna dialogina, kertoo meistä itsestämme, omista ja elinkumppanimme odotuksesta sekä toiveista toisistamme. Siinä ihminen tilittää omaa sisintään tuoreesti, traagisen hauskasti, parisuhde tanssii nopeaa askelkuvioiltaan alati vaihtuvaa toivon ja epäuskon vuorotanssia, realismi ja romantiikka, arki ja unelmat polkevat toistensa varpaille väliin pistelevän tarkoituksellisesti, väliin absurdin yllätyksellisesti, odottamatta. Teksti on toimivaa, keskittyneelle ja sisäistyneelle näyttelijätyölle otollista draamaa.

Tess Pauskarin ohjaus on samaa näppärää lajia. Hän on ohjaajana tehnyt taitavan sisältöanalyysin ja luonut näyttelijöidensä kanssa toimivan, kiinnostavan kokonaisuuden, ajatusleikin, jota on vaivatonta, viihdyttävääkin seurata.

Liis Barkalan Maria avautuu hienona näyttelijätyönä, jossa nainen ja naiseus saavat monenlaiset variaationsa elävästi ja liioittelematta – hänen loistelias dialoginsa äitiään ja vuoroin itseään peilaavana eri sukupolvia edustavana naisena värittyy tähän aikaamme tuoreesti. Barkalan näyttelemisessä on ihailtavaa kevyttä luontevuutta ja sisäistä syvyyttä. Eikä hänen karikatyyrinsä toisestakaan sukulaishahmosta voisi olla enää hauskemmin tulkittua teatterileikkiä.

Marek Ranne tekee miehenmallistaan ensin perinteisen kulmikkaan, naiivin ja jähmeän, mutta lämpenee esityksen loppupuolella luontevaan, rentoon ja komediallisesti purevaan tulkintaan.

 Aire Pajur tulkitsee tekstin elämämme aina meidät yllättävän ja ennustamattoman absurdin tason taitavasti: hän sähköistää näytelmän tunnelman yllättävillä, persoonallisilla, voimakkailla reaktioillaan.

Liis Barkala ja Marek Ranne

Lahen uutisia -kuvatoteutus Juri Seredenkon kuvan pohjalta

Vilde Teater esittäytyy  Maria Eri -teoksellaan tavanomaista kiinnostavammaksi eurooppalaisteatteriksi.

Kansalaistalkoot

Jo ennen matkaa tietoverkoissa kerrottiin koko Viron 5.5.2012 Talkoopäivän tapahtumista. Tartosssa oli monenlaisia talkoita: vesialueiden pohjien siivoamista, vesistöistä romujen keräämistä, kiinteistöjen kunnostustalkoita, siivoustalkoita. Aivan Tarton keskustaan, osoitteeseen Aleksandri 41, yli 200 vuotta vanhan, historiallisesti merkittävän puurakennuksen siistimis- ja siivoustalkoisiin ja remonttihommiin kutsuttiin kansalaisia mukaan työvälinein ja reippain mielin. Kävimme illalla katsomassa talkoiden tulosta.

http://www.postimees.ee/831298/talgupaeval-osales-ule-30-000-inimese/

Juttuni lopuksi muutama keskeinen henkilökuva matkan täydellisen onnistumisen todisteeksi:

 Mainio ja kulttuuri-innokas matkaseurueeni

 Osaava ja palveleva autonkuljettajamme Riivo                                      Maailman hienoin, taitavin ja sympaattisin matkan järjestäjä, opettajamme Leili Kujanpää

 Loppuun laitan vielä kuvan monista maukkaista ruokailupaikoistamme viimeisimmästä, Põhjaka mõisasta, jossa nautimme makuaisteja vieläkin hivelevän kerrassaan ruhtinaallisen lounaan .

http://www.pohjaka.ee/pohjaka

Lahen uutisia toivottaa hyvää Äitienpäivää kaikille lukijoilleen.

Mika Piispa ja Hanna Vahtikari

Lahden kaupunginteatterissa tarjoillaan verbaalisesti älykkään sanaleikkivää, ajatuskerroksiltaan  tuorenäkökulmaista, mielikuvissaan elämänfilosofisen hersyvästi tutuntunnistettavaa, yleistunnelmaltaan kauhunsekaisen hurjaa ja käsittämätöntä – vaan silti kokonaisuutena niin täydellisen hauskaa teatterifantasiaa, että se vie kiinnostavuudellaan vastustamattomasti mukaansa ja puhuttelee syvänkotoisilla elämänperuskysymyksillään. Moista, vaikuttavaa, päivänpolttavaa teatteriherkkua ei kuunaan ole suomalaisilla teatterilavoilla koettu.

Teksti luotaa elämämme tarkoitusta keveän pisteliäästi. Elonpäiviemme arkinen sisältö on päivän lehtiuutisessa, täydellisyytemme sen ruokaohjeiden absurdiksi kasvaneessa kulinarismissa, tragiikkamme ainaisessa arjen ja juhlan kiireessämme ja lohduttomuutemme rajallisen elämänkaaremme kieltämisessä, kuoleman torjumisessa. Koko jäsentyvä maailmamme, aikamme, hupenee kaikessa pinnallisessa: täydelliseen järjestelmään pyrkimisessä, ennaltasovitun täsmällisen toteutumisen maksimoinnissa jopa jätevuoremme hyväksymisessä ja sen täydellisessä lajittelun analysoinnissa. Elämän säätiedotukset virtaavat meitä koskettamattomina kuin rekvisiittana ohitsemme. Kuuroja olemme lintujen äänikonserteille, luonnon ihanuudelle, tunteettomia ja sokeita lapsuutemme vaikuttaville salaperäisille kokemuksille. Kun rajallisen ruumiimme ja tunteille vieraantuneen aivokuoremme mitta on täysi, tulee pysähdys. Kaikki edellinen valtaa meidät unenomaisesti, tapahtumain, vuosikymmenten järjestysten hämärtyessä, takautumien myllertäessä sekasotkussa päässämme. Elämämme tarkoitus hämmentää, hämärtyy, kauhistuttaa, pelottaa ja purskahduttaa meidät vähän väliin makaaberiin, terapeuttiseen nauruun itsestämme.

Pirkko Saision monisyinen ajatusmaailma ja kielellisen akrobatian ainutlaatuisuus lähenee vaivattomuudessaan ja luontevuudessaan teatteridialogin klassista neroutta. Saision yksi monista omaleimaisuuksista on rakastettava taito esittää asiat kevyesti, hauskasti, otsarypyttömästi ja antaa katsojlle oivallustilaa.

Laura Jäntin ohjaus löytää uutta teatteri-ilmaisua on mestariohjaajan tavaramerkki, joka leimaa esityksen mielikuvitukselliseksi ja herkullisen jäljittelemättömäksi. Jäntin kokonaisuus kristallisoituu teokseksi, jonka visuaalisuudenn, äänikuvien (Laura Murtomaa) ja tunnelmien loputon kirjo ja tarkkaosumaisuus lumoaa katsojan. Näyttelijätyöltään esitys on ihailtavan onnistunutta, näytäntövuoden yhteisnäyttelemisen saumattominta ja toimivinta, monipuolisinta teatteri-ilmaisua.

Lahden kaupunginteatteri

Syvin kerros

KÄSIKIRJOITUS Pirkko Saisio
OHJAUS Laura Jäntti
LAVASTUS JA PUVUSTUS Pirjo Liiri-Majava    
VALOSUUNNITTELU Jouni Nykopp
ÄÄNISUUNNITTELU Laura Murtomaa         

ROOLEISSA
Laura Huhtamaa, Eeva-Kirsti Komulainen, Jarkko Miettinen, Mika Piispa, Jussi Puhakka, Jan-Christian Söderholm ja Hanna Vahtikari

 Esitysarvio kirjoitettu 11.5.2012 -esityksestä ja julkaistu Snellmaninpäivänä 2012.

http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/

Kristjan Jaan Peterson                                 Potretissa Vanemuinen puistikossa                                          Tarton uusinta arkkitehtuuria

Yli kahdenkymmen vuoden tuttavuus muutaman vuosittaisen käyntikerran jälkeenkään ei riitä kuin pinnallisiin tuntemuksiin - jatkuvasti uusia, ainutlaatuisia kokemuksia maan asukkaista, luonnosta ja elämisen tottumuksista sekä kansanluonteesta avautuu loputtomasti vierailukäynneillämme Virossa.



Isa ja poeg. Skulptor Ülo Õun (1940-1988). Nn kaksikskulptuur, sai valmis 1977, aga see toodi Tartusse alles 2004.
Kujutab kunstnikku ja tema 1,5 aastast poega koos. Poeg on kujutatud isaga sama suurusena, aga tal on lapse kehaehitus.

Tämänkeväinen 23 vironkielenopiskelijan kulttuurimatkamme kulki taas kerran sivistyskaupunki Tarttoon, jossa monet uudet ihmetyksemme löysivät kokemuksemme kautta tiensä pysyvästi ajatuksiimme. Retkipäivä Peipsijärven rannoille toi kauan piilossa pidettyä harvennutta tsaarin karkottamaa vanhauskoisten kansanryhmää, sen tapoja ja sen historiankirjoitusta lähelle sydämiämme herkkien, tavoilleen uskollisten vanhauskoisten kohtaamisessa. Lukuisat kirkot sekä esimerkillisesti restauroidut uljaan mahtavat kartanot kertoivat maan vauraasta menneisyydestä ja nykyajan valoisista talousnäkymistä, maan perinteisiin pohjautuvat ruokailupaikat ja herkulliset perinneruokalajit, moderni kaupunkirakentaminen yhdistivät historian nykyisen Eestin elämänmuodon todellisuuteen.
 
Peipsijärven rannoilla



Lähes tunnin ajomatka Tartosta ja olet Mustveessa, kirkot ja kirkontornit vilisevät bussin ikkunoista. Mustveen kirkkoja on laskujeni mukaan ainakin neljä- viisi ja siunauskappeleita useita ajellessamme pitkin Peipsijärven rantateitä. Hautausmaat rajautuvat aivan Peipsijärven rantaan.

             
 Mustvee vanausuliste kirik                                                    Püha Kolmainsuse Ainuusuliste Kirik                          Raja kirik





Lahtelaisyllätys Mustveen satamassa

Ajelemme pitkin Kallasten kaupungin vanhauskoisten asuma-aluetta, kaikki kadut ovat Peipsijärven suuntaisia. Mustveen sataman rannassa näemme uudenmallisen meripelastusveneen pelastusvalmiudessa. Kalle -vene on elänyt aikaisemman elämänsä Lahdessa Vesijärvellä ja Päijänteellä ja luovutettu Viroon  Peipsijärven meripelastuksen parantamiseksi ns. Vomare -hankkeessa 2009.


Kuva   Olavi Latikka

Virolaiset meripelastusyhdistykset saivat  Womare-hankkeen yhteydessä käyttöönsä Suomesta neljä kellukevenettä. Mustvee Vabatahtlik Järvepääste sai kuvan Kalle-veneen Lahden Järvipelastajilta kolme vuotta sitten. Kuva on Mustveen satamasta toukokuun alussa 2012.

http://www.meripelastus.fi/fi/vomare.html




Kallaste liivakivi paljand


Pysähdymme ja kävelemme polun Peipsijärven rantaan, saavumme punaisen hiekkakivitörmän ranta-aukeamalle. Opastetaulu kertoo tämän punaisen 700 metriä pitkän ja kahdeksan metriä korkean törmän syntyneen 350 miljoonaa vuotta sitten. Ajankulku pysähdyttää lähes käsittämättömyydessään meidät. Punainen hiekkakivi tuntuu kädessä täysin pehmeältä ja murenevalta, viikon päästä paikalle lentelevät törmäpääskyt asuttavat taas kerran sen onkaloihin oman asumuksensa pesäkuntoon.


Ajomatka jatkuu Kolkjan sipuli-kalaravintolaan. Syömme tyylillä katetun, herkullisen paikkakunnan tapaan valmistetun haudutetun kala-aterian (Peipsijärven ahventa), juomme samovaarinlämpöistä aromikasta vihreää teetä.

http://www.nami-nami.ee/foorum/viewtopic.php?id=2080

Vanhauskoisten ajatuksissa



Puolen tunnin ajomatkan jälkeen seurueemme naiset peittävät päänsä huivein, emme enää taida tunnistaa  tuttuja matkaseuralaisiamme:  Varnjan vanhauskoisten rukoushuoneeseen tapahtuva vierailu vaatii meitä kunnioittamaan paikan uskonnollisia perinteitä.



Kirkko on reilun sadan vuoden ikäinen, sisällä mittavansuuri tulisija, erikoislaatuisen valtaisa ikonostaasi, katossa on äärimmäisen kauniit, hillityt, ornamentti- ja tähtitaivaskoristeet, kirkollinen sinipunainen väri vallitsee useassa kohdin kirkkoa. Oppaanamme sympaattinen, iäkäs Zoja kertoo mielenkiintoisesti vanhauskoisten historian tsaarinajoista tähän päivään. Peipsijärven länsirannan venäjää puhuvista vanhauskoiset ovat säilyttäneet omamuotoisen ortodoksisen uskonsa vuosisatojen ajan. Kun seurakunnan pappi on kuollut kuutisen vuotta sitten, niin nykyisin Zoja hoitaa kirkonmenot vielä noin sadanihmisen kokoiselle vanhauskoisten seurakuntayhteisölle. Hän uskaltautuu laulamaan meille viimevuosisadan alun kauniisti käsikirjoitetusta ja koristellusta kirkkokäsikirjasta pienen vanhauskoisten liturgiaosan. Kaunis, ajatuksella ja vastustamattoman kaunisvärisellä äänellä laulettu liturgiasanoma liikuttaa ja hiljentää meidät. Katselemme vielä äänetönnä kirkon moninaista sisustusta, sen siisteyttä, istuimettomuutta, ikoneja. Vierailu Zojan lauluineen jää yhdeksi pysyvistä, sykähdyttävimmistä matkamme kokemuksista.

Pistäydymme vielä Varnjan Elava Ajaloo muuseumissa, joka tuntuu edelliseen verrattuna vain tavanomaiselta kotiseutumuseolta ja kovin ahtaalta, mielikuvituksettomaltakin liian runsaine tavaramäärineen, maallisine, pääosin käsitöinä valmistettuine tarve-esineineen, vaate-esittelyineen, samovaareineen.

http://www.tuglas.fi/artikkelit/vanhauskoiset.html

 
Alatskiven linnan ylimystöllinen tunnelma



Yksi Viron yli viidestäsadasta kartanosta on noin neljänkymmenen kilometrin päässä Tartosta, Alatskivi, komea, valkoinen linnamainen, 1800-luvun lopulla uusgoottilaiseen tyyliin rakennettu prameus. Alun perin kartano on rakennettu paroni Nockelnin perheen yksityiskodiksi.



Linnan sisätilat ovat loisteliaat korkeine huoneineen, kattoleikkauksineen, tyylitapetteineen, valaisimineen ja huonekaluryhmineen. Kahden kerroksen korkuisessa  hallissa on pylväsparvekkeet ja kaksi isoa takkaa.





Linnassa tutustumme entisajan kartanonherran elämään, kartanon historiaan ja restauroimisprosessiin, siellä perehdymme myös säveltäjä


Eduard Tubinan elämästä ja hänen elämäntyöstään kertovaan museohuoneistoon.




Runoilija Juhan Liiv

 

Vanhaan virolaiseen talonpoikaiskulttuuriin heittäydymme runoilija Juhan Liivin kotimuseossa Rupsissa. Juhan Liiv -museon mainio, asiantunteva Margit-opas elävöitti ajatuksemme ja mielialamme runoilijan elämään, hänen tuotantoonsa, taiteilijakohtaloon vastustamattoman mukaansatempaavalla innostuneisuudellaan ja asiantuntemuksellaan. Monet näytteet Juhan Liivin runoudesta olivat nauhoitteina komeaa, analysoitua ja esitystaidollisesti hienoja runotulkintoja.
Juhan Liiv on isänmaansa runoilija, jolle isänmaallinen patriotismi oli hyvin tärkeä runojen teema.

MINÄ OTTAISIN

Minä ottaisin kukkaissiteen, sinut jolla sitoa saa,
sinut sitoisin sillä yhteen, oi onneton Eestinmaa!
Minä ottaisin sineä taivaan, ja auringon purppuraa,
koin kajoa, ruskoa illan, sinut sitoisin sillä, maa.
Minä ottaisin rakkautta ja kuntoa altteimpaa,
ja sitoisin sillä yhteen, sinut kallis kotimaa.
Minä ottaisin siteet veren, veli sydämen antaa saa –
ja sitoisin sillä yhteen, sinut, onneton Eestinmaa.

Suomennos Yrjö Jylhä




Hyväntekeväisyyskonsertissa

Pitkän retkipäivän päätteeksi suunnistimme vielä Vanemuine-teatterin konserttisaliin: Tarton näkövammaisten Emajoen koulun oppilaskodin toiminnan hyväksi oli luvassa rock- ja jazz-yhtyeiden esityksiä, järjestäjänä paikallisen lions-seuran nuoriso-osasto.
Aluksi koulun omat oppilaat musisoivat sympaattisesti laulaen ja helistinsoittimin esitystään tehostaen. Yleisön kannustavat aplodit kestivät kohteliaan pitkään.



Illan kohokohdaksi muotoutui jazz-trio (laulu,kitara,kontrabasso) Kadri Voorandin eestiläisten runoilijoiden teksteihin säveltämistä ja esittämistä sielulla, sydämellä, taidolla ja tunteella tulkitsemista lauluista. Tämä Kadri Voorand -trio ihastutti herkkyydellään, luomisvoimallaan, kansansävelläheisyydellään, sensuellisuudellaan ja sielukkuudellaan koko saliyleisön. Voorandin ohjelma koostui hänen omasta tuotannostaan. Tulkitsijana vahvasti ihmisäänen äärirajoja hakevana, voimakkaasti eläytyvänä, täydellisesti heittäytyvänä jazz-laulajana hän oli harvinainen elämys meille jazzia vähemmän tunteville ja lumoava, omailmeiseen täydellisyyteen pyrkivä taiteilija jazzin ystäville. Aplodit raikuivat pitkään väliajalle.

Väliajan jälkeinen Lenna-yhtyeen rock-konsertti tuntui pureutuvan konserttisalin kansoittaneen heviyleisön luihin ja ytimiin suorastaan suggestiivisesti. Tuo kuuluisa virolaisyhtye pani kuitenkin komeista sointukuvioistaan ja erinomaisen osaavista solisteistaan huolimatta meidät suomalaiset ja kestokykyrajamme koetukselle. Luovutimme kolmen kappaleen jälkeen konsertista nauttimisen: sormet korvissa tasapainoelimiämme varjellen, volyymin ja rytmin siirtyessä lattian kautta suoraan keskushermostoomme poistuimme salista. Konserttiyleisön aplodit olivat esittäjille huumaavan voimakkaat jalantömistyksineen vihellyksineen - niinkuin tietenkin asiaan kuului, ja olimmehan mekin ottaneet osaa tärkeään hyväntekeväisyyskampanjaan.



Vanemuine-konserttisalin uloskäyntiterassilla istui nuori sellisti kivettyneenä rock-konsertin hurjasta volyymista.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lenna_Kuurmaa

Sinebrychoffin taidemuseo 26.4. - 13.5.2012

Ennen lopullista muotokuvien luovutusta yleisöllä on ollut mahdollisuus tutustua muotokuviin galleria Nuovossa, Lahdessa 12.2. - 18.3.2012.

                          

Nyt teokset ovat esillä Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä 26.4. - 13.5.2012. Samalla voi tutustua museon omiin kokoelmiin sekä Rembrandtin grafiiikka -näyttelyyn. Museo on yksi näyttelyn sponsoreista.
Lahen uutisia on saanut 23.4.2012 suoraan ministeritasolta tiedon, että Lahden Taideinstituutin kohtalon katsotaan olevan kokonaan Lahden omissa paikallisissa  käsissä, kun koulu on itse aktiivisesti ollut itseään lakkauttamassa.

PS
Ensimmäinen artikkelin julkaisun 25.4.2012 jälkeen , Taideinstituutin tilanne on vielä ratkaisematta ja juttuun on tullut niin runsaasti lukijakommentteja, että artikkeli julkaistaan tänään uudelleen.
TV

            
http://lahenuutisia.net/blog/3168359/kieroja-puheita-vai-rehellisia-paatoksia-5-3-2012/

http://lahenuutisia.net/blog/3203819/me-lahtelaiset/


 

Lahden kansanopiston lauluilta maalasi meille katsojille avaran ajatusmaiseman oivaltaa näyttelijän oman ainutlaatuisen persoonan kautta teatterin ja sen näyttelijätaiteen ydintä. Teatterilinjalaisten teatterilaulun ohjelmanumerot olivat kertakaikkisen kiehtovia omalaatuisuudessaan, tulkintalöydöissään, täydellisissä kaikkilikoon heittäytymisissään. Vaikka meiltä monelta puuttuisi miltei kokonaan musiikillinen tarkkuus ja muut laulajan musiikilliset avut ynnä turhat teoriakoulutukset, niin omakohtainen suhde kertoa tarina, tulkita runo ja tunteemme meillä on – sen totisesti, välillä ratkihauskasti, välillä taas meidät vakavoittaen tämä hurmaava, virkistävän monipuolinen näyttelijäjoukko meille todisti.

Illan avaus, Jani Hämäläisen esittämä Juha Lehden Kuolen  tiivisti oikeastaan koko illan teeman. Tuo lohduttomasti elämän tärkeysjärjestystä pohtiva, loputon tarina taiteensynnyn vaikeudesta, omakohtaisesta luomisvoiman panoksesta oli tulkintaehdottomuudessaan, todessaan, sävyssään hellyttävän aito. Ja kokonaisuuden päättänyt J. Karjalaisen Villi poika, Ari Niskasen kuorosovituksena, musikaalisuudessaan, alkuvoimaisessa keinuvuudessaan tarjoiltiin nautittavaksemme suuren teatterikuoron taiteellisesti kypsänä, nautinnollisena herkkuna.

Tietenkin koko parinkymmenen laulun ja niiden tulkitsijoiden eritteleminen jää kokijan rajallisen musiikki- makuaistimuksen varaan, en silti halua unohtaa illan esiintyjistä ketään.

Yhtyelaulun omaksi kukkasekseni nostan Niilo Rauhalan kauniin tekstin, Jukka Linkolan sävellyskorun Silta, jonka tulkintaversio osoitti yhteisen laulamistason kohoavan jo vaikuttavuudeltaan kohti kauneuden  rajoja.

Hauskan uuden lahtelaisnaisyhtyeen - Propopovin näädät - ensiesiintyminen huvitti vallattomuudellaan, pilailevalla instrumenttikokoonpanollaan, omasykkeisellä kombillaan, ja veikkaan, vei jo nyt suoraan Lahtikaupungin viihde-elämän eturiviin. Emil Kihlströmin Alan Menken -animaatioelokuvamusiikin Ei kaveria parempaa -toteutuksesta ymmärsi liikekielen ja koreografian onnistuessaan syventävän esityksen vastustamattoman mukaansavieväksi.
Jacques Brelin musiikkirunoutta kuulimme illan ohjelmassa kiinnostavasti: Sara-Maria Heinosen Koiranelämää muotoutui esitysilmeeltään hiotuksi, musikaalisesti ja sisällöltään puhuttelevan tekstin valmiiksi tulkinnaksi, Jutta Järvisen täysin jääpatsaaksi hahmottunut Vanhojen rakastavaisten laulu oli lakonisessa koruttomuudessaan viiltävän koskettava näky, kun taas Juho-Matias Keräsen hieno Amsterdam näytti, miten pienin interjöörivinjetein ja puvustusviittein teatterin magia valloittaa ja tiivistää jo muutenkin kiinnostavasti mietityn ja sävytetyn laulutulkinnan. Illan ehdottomana kohokohtana Menni Renvallin esittämä vanha euroviisu, tuo Jorma Panulan sävellysharvinaisuus, mielikuvituksellisen kekseliäs, rytminerokas Mies Parka, sai hiotun raikkaan, unohtumattoman tulkinnan.


Milla-Mari Pylkkänen
Ohjelman jo ikivihertyneen nimikappaleen Luokses jään (Carlos Gardel/Alfredo le Pera/Aappo I.Piippo) lauloi Milla-Mari Pylkkänen mieleenjäävän täysipainoisesti.

Inge-Maarit Rautiainen ja Ari Niskanen ovat taikoneet synnynnäisistä lahjakkuuksista teatterilaulun uusia tiennäyttäjiä ja Niskanen itsestään yhä herkemmän ja lähes korvaamattoman säestäjän, laulajan mukanaeläjän.

Paitsi että ilta oli Lahden kevään sympaattisin teatterianti, taiteellinen menestys, se ehyenä, teksti- ja musiikkivalikoinniltaan monipuolisen tasokkaana kokonaisuutena kohosi todisteeksi esittäjiensä rohkeudesta ja monipuolisesta lahjakkuudesta. Puolitoistatuntinen kokonaisuus oli joka sekunti sitä oikeaa, hyvää herkkää, ajatteluttavaa, jäljittelemätöntä teatteria.

Lahden kansanopiston Teatterilinja 1
LUOKSES JÄÄN
LAULUILTA
27.4.2012 klo 19.00

Jani Hämäläinen, Mikael Pelto, Petri Korhonen, Emil Kihlström, Katariina Havukainen, Alli Mattila, Veera Pulkkinen, Sonja Salminen, Mika Alatupa, Arttu Uuranmäki, Veera Kopsala, Jutta Järvinen, Heikki Ranta, Sara-Maria Heinonen, Juho-Matias Keränen, Menni Renvall, Veera Lehtinen, Milla-Mari Pylkkänen
 

 http://www.teatterikoulutus.com/uutisia

Lahden Laulajat ja heinolalainen Jyränkökuoro toivat yhteiskonsertissaan jälleen meille kuulijoille vahvan musiikillisen yhteenkuuluvuuden ja lauluriemun leppoisia kevättunnelmia koettavaksemme. Kuorojen ohjelmat eivät juurikaan edelliskonserttien ohjelmistoista poikenneet, mutta monien laulujen tulkinnat olivat  kypsyneet ja uudelleen värittyneet. Molemmilla kuoroilla on takuuaarteenaan suomalaisen kuoroelämän musikaaliseen eliittiin kuuluvat, taitavat, omapersoonaiset, lauluntaikaa sekä yleisöä sytyttävät flyygelispesialistit, kuoronjohtajat Marja Jäppinen ja Ari Niskanen.

Lahden Laulajien varttunut kuorokokemus soi monen laulun kohdalla tuoreensävyisesti Marja Jäppisen herkänhenkevästi myötäilevällä pianosäestyksellä. Tuntui, että kuoron iän tuoma karhentunut äänensointi suorastaan kirkastui mukaansatempaavan säestyksen mukana ja hiveli esitykset toisella tavoin korvamme musiikkinautinnoksi. Itse nautin ennenkuulemattomistani kuoron tulkinnoista: aikalailla virsirunollisesta (Laaksonen/Kaskinen) Meren laulua kuuntelen -esityksestä, jonka selkeä artikulointi ja tyylikkäästi soiva sävelasu miellyttivät, sekä erityisesti slaavilaissykkeisestä (venäläinen kansansävel/Puhtila/Paalanen) Tiet-esityksestä ja sen rytmiä taitavasti varioivasta, ehyestä tulkinnasta.

Jyränkökuoron ohjelmisto toisti täysin viimesyksyisen konsertin ohjelmistoa. Monet kuoron tulkinnat olivat kypsyneet suoranaiseen  loistoonsa. Huimimmin tuo jazzahtava (Lehtinen/Puhtila/Niskanen) Miller-tango, joka kohosi suorastaan loisteliaan rennon koreografiansa ja sovituksensa sisällykselliseen, musikaalisesti kypsään tulkintaan. Eikä kolmen ylimääräisen numeron joukosta tutuin raunolehtis-euroviisu vuosimallia 1973 Tom tom tom jättänyt enää mitään toivomisen varaa: napakan täydellinen!  Kuoron esiintymisvarmuus oli entisestään vapautunut, tulkinnan intensiivisyys viekoitteli helposti mukaansa ja äänialat – myös miesten – tuntuivat nyt soivan puhtaasti ja tulkitsevasti. Tuo Ari Niskanen jaksaa olla edelleen niin rakastettavan vallaton, asiantunteva, hauska juontajavelikulta.


 

Tavalliselle lahtelaiselle ei päivän lehteä, Etelä-Suomen Sanomia, avatessaan tule mieleenkään, että sen sivut on manipuloitu ja tarkoin sensuroitu.

-Ai millä tavoin?

Siten, että Etelä-Suomen Sanomat antaa määrätyistä asioista tahallisesti täysin oman, tarkoitushakuisen ja vääristyneen kuvan tutkimatta lainkaan asioiden oikeaa tolaa tai niiden syntyjä.

-Miten perustelet?

Ensinnäkin se valitsee kirjoittajat ja myötäkarvaisuutensa täysin sen mukaan, edustavatko ne esimerkiksi vapaamuurareita ( kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Ilkka Viljanen & päätoimittaja Heikki Hakala), hyvin tuottavia ilmoitusasiakkaita (Päijät-Hämeen koulutuskonserni & toimitusjohtaja Arvo Ilmavirta) tai muita lehden toimituksen kannalta arvokkaita persoonia  (Iiro Viinanen).

Toiseksi lehti jättää julkaisematta myös monia kansalaisten hyvin perusteltuja kirjoituksia, jopa maksullisia näppiskannanottoja edellisten kirjoituksiin ja yksipuolisesti väritettyihin uutisiin.

Kolmanneksi se ei julkaise  esimerkiksi vaikkapa taitavasti ja sydämellä kirjoitettuja muistokirjoituksia lahtelaisista pitkän elämäntyön tehneistä tavallisista ihmisistä tai  persoonallisuuksista. Lehdellä on myös tapana kiireessä kyhätä vähättelevä, vähemmän kunnioittava muistokirjoitus jostakin merkittävästä lahtelaisuuden edelläkävijästä ja hänen elämäntyöstään (Sirkka Lankinen). Omat lukijani kymmenittäin ovat alkaneet asiasta huolestua sähköpostiyhteydenotoin ja puhelinsoitoin.

-Eikö tuollainen sensuuri ja yksipuolisuus ole sitten lehden oikeus?

Viime vuonna täydennetyissä Julkisen Sanan Neuvoston hyväksymissä Journalistinohjeissa kaikki edellälueteltu manipulointi ja asioihin perehtymättömyyys katsotaan tiedonvälitystä sekä sananvapautta rajoittavaksi toimitustavaksi ja Journalistiliitto sanoutuu siitä ehdottomasti irti. Esimerkiksi nelikymmenpykäläisen Journalistiliiton ohjeiston 6. kohta kuuluu:

6. Käsitellessään omalle tiedotusvälineelle, konsernille tai sen omistajille merkittäviä asioita journalistin on hyvä tehdä asiayhteys lukijalle, kuulijalle ja katsojalle selväksi.

http://www.journalistiliitto.fi/pelisaannot/journalistinohjeet/

-Voisitko vielä käytännön esimerkillä selventää väitettäsi?

1.Otanpa vaikka 4.4.2012 Etelä-Suomen Sanomissa julkaistun Iiro Viinasen mielipidekirjoituksen, jonka lainaan tähän kokonaisuudessaan.


 

2. Ja tässä heti  seuraavana päivänä 5.4.2012 Etelä-Suomen Sanomien toimitukseen lähettämäni vastakirjoitus, jota lehti on pitänyt toimituksessaan julkaisematta tänään 19.4.2012 jo kaksi viikkoa, syytä ilmoittamatta. En suinkaan luule, että juuri minun kirjoitukseni olisi ainoa, joka on julkaisematta tai joka pitäisi julkaista.

 

ME LAHTELAISET

Iiro Viinanen (ESS 4.4.12) sanelee viisi vuotta täällä asuttuaan entiseen valtiovarainministeritapaansa totuuksia, joihin meidän lahtelaisten pitäisi jälleen nöyrin kumarruksin yhtyä. Meille Viinasen totuudet tuntuvat kovin vierailta. Meille Viinasen Vesijärvi on talomassoin pilattu rantarumilus, jonka yhden rannan rakennusvirheitä täynnä olevasta omistusasunnosta tiirailee Iiro Viinanen vastarannan samanlaisia kerrostaloja. Kehutut koulutusmahdollisuutemme ovat homeen valtaamien koulurakennusten, rauhattoman koulunpidon jokapäiväistä perheiden, lasten ja koulujenvälisen olemassaolon tuskaa. Kaupunkimme korkeampiasteinen, halutuin, maan- ja maailmanmaineikkain sekä työllistävin korkeakouluopetus - ammattikorkeakoulumme kulttuurilinjat - on nyt insinöörien esittelystä lakkautettu, huonosti vetävät, heikosti työllistävät insinöörilinjat säilytetty. Kun Viinanen vielä unohtaa niin Luhdan, Askon, Iskun kuin monen muunkin merkittävän teollisuusyrityksen livistäneen tuhansine työpaikkoineen kaupungistamme jopa muihin maanosiin saakka, hän puhuu aivan eri kaupungista, kuin missä me muut asumme. Viinanen ei ole perehtynyt edes Ranta-Kartanoon ja sen 405-sivuiseen päätösasiakirjaan, joka on täynnä kaupunkilaisten upeita, toteuttamiskelpoisia kehittämisideoita, ehdotuksia ja arkkitehtonisia toteutusvaihtoehtoja luonto-ominaisuuksiltaan ainutlaatuisen alueen moderniksi kehittämiseksi yhteiseksi hyödyksemme ja iloksemme. Insinööriajattelijana Viinanen pitää ainoana lohtunamme vain rakentaa. Rakentaa kilpaa toisten Suomen kaupunkien kanssa tarpeettomia toriparkkeja, rakentaa meluisia ohiteitä perheiden kodikkaille asutusalueille, rakentaa hotelleita, vaikka niiden kapasiteetti nytkin on ylen vajaa, rakentaa matkakeskuksia korkeiden mäkien taakse tavoittamattomiksi. Perustuslaissamme on jokaiselle kansalaiselle annettu tehtävä pitää huolta terveellisestä asuinympäristöstä. Viinanen kieltää kirjoituksellaan meiltä lain suoman oikeuden puuttua asuinympäristöämme heikentäviin toimiin ja asettaa itsensä lain säädösten yläpuolelle kansalaisyhteiskuntaamme ja kaunista Lahteamme tunnistamattomaksi mestaroiden.

Tarmo Virtanen

Lainaan lopuksi äsken Lahen uutisia -toimitukseen tulleeen asiasta huolissaan olevan lahtelaisen sähköpostin loppulauseen:

”Etelä-Suomen Sanomat on jälleen osoittanut, että se itsessään on erittäin suuri este Lahden alueen avoimuuden ja asioiden tasapuolisen käsittelyn edistämisessä.”

        Hilkka Ahde                          Sari Rivalli                   

Kun keski-ikäinen NAINEN  uskaltaa puuttua työpaikkansa epäkohtiin ja tuo asioita esiin, hänet sanotaan hyvin yllättäen irti ja työvelvoite päättyy heti. Molemmissa tapauksissa irtisanomisen syyksi esitetään täydellinen luottamuspula, mutta ei haluta tai kyetä esittämään yksilöityjä perusteluja. Molemmissa tapauksissa kysyttäessä syitä irtisanomiseen vastapuoli kertoo, ettei halua tuoda asioita esiin, jotta irtisanotun maine ei kärsi (eli aiheeton mustamaalaus alkaa heti). Molemmissa tapauksissa esitetään joitakin jopa vuosia vanhoja, paikkansapitämättömia syitä luottamuspulan aiheuttajaksi. Molemmissa tapauksissa organisaatioiden hallitus on sitä mieltä, että irtisanominen on aiheellinen - kuulematta ollenkaan irtisanottua. Molemmissa tapauksissa asianomainen irtisanoja osallistuu itse irtisanomispäätöksen tekemiseen/vahvistamiseen (ei koe olevansa jäävi osallistumaan asiaan eikä edes hallitus kyseenalaista jääviyttä).

Molemmissa tapauksissa irtisanoja on pienehkö/pienisieluinen, isopalkkainen lahtelainen mies. Molemmissa tapauksissa  "piikki on ollut auki".

 Molemmissa tapauksissa irtisanotut naiset ovat ylivoimaisesti fiksumpia kuin irtisanojansa. Molemmissa tapauksissa naiset ovat harvinaisen rohkeita ja pelkäämättömiä ja käyvät naisten ja meidän miestenkin puolesta taistelua oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon ja hyvän työilmapiirin puolesta.

 Tapaus 1. Auto- ja kuljetustyöntekijöiden liiton  valtuusto päätti 22.3.2012 yksimielisesti vapauttaa Timo Rädyn toistaiseksi liiton puheenjohtajan tehtävistä.

Tapaus 2. Päijät-Hämeen koulutuskonsernin toimitusjohtaja Arvo Ilmavirta pyysi eroa tehtävästään ja hallitus myönsi yksimielisesti hänelle eron 16.4.2012.

http://lahenuutisia.net/blog/3168895/molemmissa-tapauksissa/

Kun Lahden kaupungin käynnistämä Nuorisoteatteri viisikymmentä vuotta sitten aloitti Eeva-Liisa Mannerin Eros ja Psyke -näytelmällä Savonkadun pienen, viidentoista neliön kokoisen huoneteatterin esitystilan lähikosketuksessa, esityksen taiteellinen anti oli mullistava koko kaupungillemme. Seppo Vallgrenin ohjaama, älykkäästi ja viiltävästi tulkittu, pieteetillä, syvälle ihmispsyykeen näytelty runollinen ajankuva oli kertaheitolla uutta, sisällöllisesti, taiteellisesti kypsää, ajanhermoista teatteria Lahdessa. Näyttämötulkinta harppasi roiman askelen ohi kaupunginteatterimme silloinkin pelkkiin yleisömääriin pyrkivien ohjelmistolinjojen. Nuorisoteatteri oli paljon ammattiteatteriamme edellä myös tinkimättömässä näyttelijäilmaisussaan. Se oli aikaansa edellä, uudistavaa teatteri-ilmaisua, joka häikäisi meidät taiteellisella tehollaan, jonninjoutavista ikäryhmäsuuntautumisista vapaa, kokeileva teatteri. Lahden kaupunki avusti tuolloin teatteria kustantamalla ainoastaan tuon pienen huoneen näytelmäharjoituksia ja esityksiä varten.

Monetkymmenet vuodet komeine näytelmätuotoksineen, monet hienot taiteilijat, joista useat vaikuttavat tällä hetkellä myös maamme teattereitten näyttelijöinä, sekä kiinnostavat ohjaajat jääkööt tässä Nuorisoteatteri-katsauksessa kuitenkin sen kunniakkaaseen historiaan.

Kun nyt sain kokea samaisen Lahden Nuorisoteatterin, tällä kertaa Heini Junkkaalan Toinen vasemmalta -tekstin tulkintakokonaisuuden, tulin aikalailla mietteliääksi, huolestuneeksi tämän teatterin laitostuneesta tulevaisuudesta. Teatteritilana Loviisankadun Pikkuteatteri edustaa tosin lahtelaisteatterien perinteikästä historiaa, mutta näyttämötekniikaltaan jo vanhentunutta valonheittimien surina-aikaa. Vaan huolestuttavin on tänään Nuorisoteatterin teatteritaiteellinen lähtökohta jossakin piilonurkissa, Lahden kaupunginteatterista kaukana jäljessä kipittävänä, vaatimattomana, olemassaoloaan anteeksipyytävänä. Tuntuu kuin kaupunkimme sivistystoimen kasvatusbyrokratia olisi tärkeintä: teatterinharrastaminen määrätynikäisenä, ikäkohderyhmille valitut, valmiista näytelmäluetteloista etsityt näytelmät ja palkattu, muodollisesti pätevä ammattiohjaaja muka niiden onnistumisen takeena.

Toinen vasemmalta

Tottakai, kaikki mitä on tehtävissä, on tehtävä koulukiusaamisen, yksilön eristäytymisen huomaamiseksi ja korjaamiseksi. Kaikki ne yritykset, joissa pyritään ymmärtämään ikäpolviemme erilaiset kipupisteet, ovat aina tervetulleita ja tarpeen - ikäkuilujen poistamiset vaikkapa tällaisen sosiodraamallisen tekstin avulla. Ja kaikenikäinen katsoja on herätettävä pohtimaan tämän ajan yläkoululaisen hurjamuotoista veetuttelevaa ulkokuorta sekä ennen muuta sen sisältä löytyvää, syvällä pohtivaa, unelmoivaa ja järkeilevää, ainutkertaisen hienon herkkää ihmistainta.

Heini Junkkaalan melkoisen yksiviivaisen stereotyyppinen tapa kuvata vanhempaa polvea on hänen tavaramerkkinsä: Aikuismallit, hieman feminiininen miesrehtori, pedantti kaikessaoikeassaolemis -karikatyyri sekä kyvyttömät ja saamattomat yläkoululaisen äitivanhemmat, ovat tekstissä liian itsestään selviä, kuin kasvatusoppikirjojen tai doktor phil -televisiosarjojen havainnollistamisesimerkkien kaltaisia yksinkertaistuksia.

http://lahenuutisia.net/blog/2856418/kymmenen-tikkua-laudalla-ja-rapylan-jalkia/

Kovin stereotyyppinen on myös Junkkaalan yläkoulun 9. luokka, ilmeisesti Junkkaalan pari vuosikymmentä vanhaa omaa vuosimallia. Sen yksityisillä oppilailla on tietenkin vielä kovin kypsymättömiä, sattuman johdattelemia haaveita tulevaisuudestaan. Sen sijaan koululuokan sisäiset jännitteet, ystävyydet ja toistensa hyväksymiset ovat jokapäiväistä kamppailua, todellista kriisiä. Niihin Junkkaala puuttuu aika pinnallisesti ja rakentaa niistä ystävyyssuhteet tuhoavan dramatiikan jännitteen melko kevyin perustein, ylidramatisoi ampumistapauksella juonta tähän päivään sopivammaksi muodistaen.

Ohjaus etsii vielä

Harmistunein olin kuitenkin ilmaisuvalmiin, monipuolisesti lahjakkaan taiteilijajoukon puolesta. Tosin suurin osa näyttelijöistä joutui esittämään itseään selvästi toisenikäistä roolihahmoa - se vielä sujuikin melko vaivatta. Mutta kun itse ohjaus ja valotekniikka oli asemoinut tuon näyttelijävalmiuksiltaan huimalatauksellisen taiteilijajoukon pimeälle näyttämölle epämääräisesti ilmestymään milloin mistäkin, kokeili stillkuviakin tuloksetta, tuntui kuin koko esitys vielä hakisi tyyliään, sanomansa punaista lankaa eikä koko visuaalinen näkemys ollut selkeytynyt. Onnistuneinta koko esitys oli luokkayhteisön pienillä tuntikuvaelmilla - niissä leijui hetken luoman inspiraation ja nuoruuden raikastuulahduksellinen tunnelma, aitous.

Jiri Katajisto ja Ola Blick

Kypsää ja varmaa näyttelijätyötä

Varmasävyisten ysiluokkalaisten nahoissa Susanna Shilman, Jiri Katajisto ja Sara Kuparinen latasivat näyttämölle luontevuutta ja uskottavuutta, Johanna Tuokon äitiluonnostelmat olivat osuvan kliseisiä, Aarni Mikkolan keittäjä hauskasti kevennetty tyyppiluomus, Sami Lovikka teki taitavasti huiman roolivaihdon nössöstä puolisosta uskottavaksi poliisiksi ja Aaron Keisan kaksoisrooli ylikersanttina ynnä rehtorina oli puhuttelevaa, kypsää näyttelijätyötä. Jenni Anttilan näyttelemässä matematiikan opettajassa oli sitä todentuntua, sydämestä lähtevää tunnetta ja ahdistusta, jota koko teksti olisi tarvinnut roimasti lisää. Ola Blickin taidokas luokan autistinen nero henkilöityi vapaasti ja luontevasti replikoivana näyttelijätyönä: hänen henkiseen kipuunsa ja tunneailahteluunsa oli helppo uskoa.

Lahden tulevien vuosikymmenten turhake on kaikkiin mahdollisiin kaupunkeihin, nyt ehkä myös Lahteen rakennettava toriparkkiluola. Jos kaupunkilaisilta kysyttäisiin tuon neljäkymmentämiljoonaa maksavan turhakkeen rakentamisen tarpeellisuutta, sitä ei taatusti rakennettaisi. Mutta aikaansaamaton kunnallispolitiikka ajattelee toisella tavoin: on tehtävä edes jotain ja saatava aikaiseksi edes jotain, vaikka edes turhake.

Periaatteet voi myydä leveälle leivälle

Kun me monet lahtelaiset luotimme pitkään, että kaupunkiimme saadaan aito, vaihtoehtoinen, kansalaisia ja heidän asuinympäristöään hellivä ja kunnioittava vihreäpolitiikka, jouduimme pettymään raskaasti. Kävi niin, että kun Kirsti Vaara, joka vuosikymmeniä sitten oli tuon liikkeen lahtelainen demokraattisesti valittu valtahahmo, sai valtuutetun aseman kylkilahjana hyvän viran silloiselta kaupungin tytäryhtiöltä (jäteyhtiön tiedottaja), niin häneltä loppuivat täysin kaikki vihreät ajatukset kaupunkilaisten hyvinvoinnista.

Vielä enemmän odotimme nuorelta, alkuvuosinaan fiksuksi ajatuksiltaan esittäytyneeltä Saara Vauramolta. Kun Vauramo reilu vuosi sitten sai merkittävän työtehtävän niinikään kaupunginvaltuutettuasemansa kylkilahjana (tehtävän saada kaikki mahdollinen Lahdessa näyttämään ekologiselta, vihreältä), hän muutttui todella aktiivisesta luontoihmisestä korkeiden kerrostalojen suosijaksi, kaupunkilaisten Vesijärvinäkyminen peittäjäksi ja toriparkkimyönteiseksi.

Molempien naisten lehmänkaupat kiperissä valtuustoäänestyksissä ovat myös raakaa todellisuutta: vallalle on uhrattava sielunsa. Säälin näitä naisia. Lohdutonta.

Mitä voisi vielä tehdä toisin

Piirros Rauli Nordberg

Pitää kaikin rintamin ryhtyä toimivan joukkoliikenteen kehittäjäksi: joka kaupungin kolkkaan yltävät, edulliset ja kaupungin tukemat bussireitit, uudenlainen raideliikenne ovat tätä päivää, uutta tulevaisuutta, vetovoimaa, parasta keskustan eheyttämistä. Entä huippuidea rakentaa lahtelainen kokemus- ja elämyskokonaisuus entisen raviradan alueelle hotelleineen, vapaa-ajankeskuksineen, luontonäköaloineen? Vaan ei.

Toivoamme elättävät

Onneksi meitä kaupunkilaisia edustaa kuitenkin todella asiantunteva toisinajattelijain joukko: Martti Vikberg, perusteellinen luontoaktivisti myös omassa elämänmuodossaan, Nea Kontio, tulisieluinen rahavallan ja laumasieluisuuden vastakohta ja häikäisevän häpeämätön, suorasukainen totuuksien laukoja, Pentti Wilkman, hieno herrasmies, joka vanhemmiten on erinomaisesti ymmärtänyt vihreän ajatuksen niin filosofiana kuin ammattikaavoittajankin näkökulmasta sekä Helinä Rehn, jonka laintuntemus järisyttää koko lahtelaisrahavaltaa ja poliittista sopuliajattelua turhakehölmöyksineen.

Uskon, että näiden rohkeiden lahtelaisten meidän kaupunkilaisten puolesta tekemä toriparkkiluolavalitus menestyy, sillä aika tulee opettamaan koko toriparkin joukkohysteriaidean typeryyden. Lahden varsinaiset menestystekijät - komeat järvet ja harjut, luonto ja kulttuuri - ansaitsevat kunnianpalautuksen ja niille kuuluvan arvon myös poliittisessa lahtelaisessa päätöksenteossa.

http://lahenuutisia.net/blog/3167542/kieroja-puheita-vai-rehellisia-paatoksia/

Tapani Lemminkäinen oli taitava piirtäjä, ilmaisevan viivan ekonomisti, karikatyyrihumoristikin.
Omakuva

Tapani Lemminkäinen (1912-1971)

Galleria Aila Seppälässä on ainutlaatuista lahtelaistaidetta koettavana. Tuskin koskaan aikaisemmin galleriassa on näin uljaasti ja näyttävästi ripustettua taiteilijakatsausta nähty. Vaan niin itse nähtävillä oleva taidekin, suomalainen uudestisyntynyt litografia, lahtelaisen graafisen taiteen suuren miehen, Tapani Lemminkäisen työn jälki on komeaa katseltavaa: näyttely ajoittuu kunniottamaan Lemminkäistä, jonka syntymästä on aikaa vierinyt 100 vuotta.

Avajaisten ensimmäisen, mielenkiintoisen puheenvuoron piti Lahden Taideinstituutin nykyinen johtaja, yliopettaja Antti Salokannel. Hänellä on jo pitkä, koulupojasta alkanut vankka tuntuma opettajaansa: oppilaan antama kokonaiskuva Lemminkäisestä sai värikkään, yksityiskohdiltaan moneen erityispiirteeseen polveilevan, mielenkiintoisen syväluotauksen erikoislaatuisesta pedagogista, tinkimättömästä, kunnioitetusta opettajasta ja rakastetusta, lahjakkaasta taiteilijasta.

 

Varhaiskauden guassitöiden omalaatuinen värihehku, tyylittelevä pelkistys ja varjostus ovat Lemminkäiselle ominaista rohkeaa ilmaisua.
Omakuva

Toisessa puheenvuorossa amanuenssi Maija-Riitta Kallio valotti Lemminkäisen ansioita litografisen ilmaisun uuden suomalaisrenessanssin yhtenä luojana sekä suomalaisten taidekoulujen ainutlaatuisena pioneerina. Me kuulijat saimme selkeän kuvan tästä ainutlaatuisesta miehestä, jonka uraauurtavan työn tuloksena monet lahtelaiset taidekoulut ovat syntyneet.

Seuraavassa lyhennelmä Maija-Riitta Kallion esityksestä:

Tapani Lemminkäinen syntyi Jaalassa 1.4.1912, ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän opiskeli Jyväskylän yliopiston kasvatusopillisessa korkeakoulussa ja pätevöityi siinä ohessa kuvaamataidon opettajaksi Taideteollisuuskeskuskoulussa. Varsinaiset taideopinnot Lemminkäinen aloitti Suomen Taideakatemian koulussa vuonna 1939 ja jatkoi niitä sotien jälkeen vuoteen 1948 saakka. Taiteilija avioitui vuonna 1955 Aili Kuoppalan kanssa. Lahdessa Lemminkäinen muistetaan monipuolisesta opettajantyöstään, hän toimi Lahden Lyseon kuvaamataidon tuntiopettajana ja opetti myös Teknillisessä opistossa ja Harjulan Vapaaopistossa, Lito-Lemminkäisen koulun lisäksi. 

Lito-Lemminkäisen grafiikkapaja ja koulu

Lemminkäisen hyvä ystävä ja grafiikan opettaja Ateneumin ajoilta, Aukusti Tuhka, oli perustanut oman grafiikankoulun Helsinkiin elvyttääkseen erityisesti vanhaa litografian painotaitoa. Tuhkan taidegrafiikan kurssiateljee oli esikuva Lito-Lemminkäisen koululle. Aukusti Tuhka oli myös tärkeä kannustaja ja henkinen tuki Lemminkäiselle koko koulun toiminnan ajan.

Noihin aikoihin kirjapainot olivat siirtyneet offset-painantaan, joka syrjäytti litografian. Lemminkäiselle tarjottiin turhaksi käyneitä litokiviä ostettavaksi pientä korvausta vastaan ja kaupat syntyivät heti. Taiteilija lähti huhtikuun lopulla 1958 yhdessä Kosti Ahosen kanssa Ahosen kuljetusliikkeen suurimmalla kuorma-autolla hakemaan kiviä Kouvolasta. Lastauslaiturilla heitä odotti viiden tonnin kuorma kiviä ja painokoneita. Kivet saatiin Lahteen ja seuraavina päivinä taiteilijat apureineen kantoivat ja asensivat kivet ja painolaitteet taidemaalari Kaija Ikävalkolta saatuun työhuoneeseen. Työhuone sijaitsi Porrin vaatetusliikkeen varastossa Veljeskodin talossa. Kokeilun ja innostuksen kautta Lemminkäinen teki toukokuussa -58 ensimmäisen litografian vedoksen, johon taiteilija on kuvannut appensa profiilin.

Lemminkäisen ikuistama Harjulan vapaaopiston toimitalo, jonka kellarissa hän aloitti lahtelaisen grafiikan opetuksen.
 

Lemminkäinen perusti grafiikan ateljeen aluksi Harjulan Vapaaopiston yhteyteen. Opiston johtaja Ensio Partanen luovutti pienen huoneen opiston kellarista ja oppilaiksi ilmoittautui heti riittävä määrä väkeä. Litografiaa oppilaat tekivät kuitenkin Lemminkäisen työhuoneella, koska kivien siirtely olisi ollut liian työlästä.

Lemminkäinen oli yrittänyt houkutella mukaan mm. Lahden taiteilijaseuraa ja myöhemmin myös Lahden kaupunkia, jotta grafiikan koulutusta voitaisiin yhteistoimin kehittää. Yhteistyötarjous ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja taiteilija päätti perustaa kaupunkiin oman grafiikanlaitoksen. Toukokuussa 1959 maistraatista tuli virallinen päätös Lito-Lemminkäisen koulun perustamisesta. Toimitiloiksi vuokrattiin Porrin vaatetusliikkeen koko varasto. Tästä alkoi grafiikankurssien suunnittelu ja vilkas opetustoiminta, joka jatkui aina Lemminkäisen kuolinvuoteen 1971 saakka.

Ensimmäinen Lito toimi siis Aleksanterinkadun ja Saimaankadun kulmassa, Veljeskodin kellarissa. Taiteilijan perhe muutti Savonkatu 2:een (nyk. Kauppakatu) ja siellä Litolle löytyi tilat kellarikerroksesta. Lasten kasvaessa asuntoa piti suurentaa ja kesällä 1966 oli edessä muutto Karjalankatu 39:ään, jossa grafiikan työhuone sijoittui talon pommisuojaan. Sielläkin opetustilat olivat pienet, vain 30 neliömetriä, oppilaita oli vuosittain 8-12, joskus jopa 15. Mutta oppilaiden mielestä siellä oli lämmin ryhmätyön henki, työhuonetunnelma, joka tuotti hyviä tuloksia.

Lito-Lemminkäinen oli ammattikasvatushallituksen alainen yksityinen taidekoulu. Se saavutti nopeasti vakiintuneen aseman ja asiantuntijapiireissä koulun arvostus oli varsin korkealla. Tiedusteluja oppilaspaikoista tuli jatkuvasti eri puolilta Suomea ja oppilaiden joukossa oli aina muitakin kuin lahtelaisia. Lito-Lemminkäisen koulun voi katsoa avanneen hienolla tavalla tietä Lahden taidekoululle, joka perustettiin kaupunkiin syksyllä 1971.

Tapani Lemminkäinen oli harvinaisen monipuolinen lahjakkuus - hänellä oli lukuisia kiinnostuksen kohteita kansatieteestä yhdistystoimintaan, joihin hän ehti paneutua. Tapani Lemminkäinen kuoli vain 59-vuotiaana vaikeaan sairauteen 1971. Hänen elämäntyönsä jäi kesken, vaikka hän oli ehtinyt paljon ja saanut aikaan niin paljon. Lemminkäisen tuotantoa on Lahden historiallisen museon ja taidemuseon kokoelmissa yhteensä noin 130 teosta, piirustuksia ja grafiikkaa.

Tapani Lemminkäinen on mezzotinto-ilmaisun yksi suomalaisista mestareista. Lukuisissa näyttelyn mezzotintotekniikalla luoduissa kauniissa, syvällisissä töissä välittyy  sammaleenpehmeä, maanläheinen, tummasävyinen elämänrauhan tunnelma katsojalle herkiksi elämyksiksi.

 Näyttelyssä on vaikuttavien taideteosten lisäksi oivallisesti esillä myös Lemminkäisen opetukseen, elämään, perheeseen ja  pedanttiseen järjestelmällisyyteen liittyvää dokumenttimateriaalia - aina  Liton kuuluisasta hatusta alkaen, suureen, merkittävään oppilasjoukkoon saakka.

Tapani Lemminkäinen
Viimeinen maisema
11.4. - 6.5.2012

 http://www.kehystamogalleria.fi/

Yksi tempperamenttinen taiteilijaepisodi 1960-luvulta

Tunsin samassa Möysän kaupunginosassa elävän Tapani Lemminkäisen muutamista taidetilaisuuksista sekä tietenkin tunnettuna taiteen opettajana.Tervehdimme kohdatessamme ja hän usein kyseli sekä oli kiinnostunut Jokamies -näytelmästä, jossa olin tiiviisti mukana. Kerran syyshämäräisessä illassa näin Lemminkäisen jälleen harppovan mustassa ulsterissaan, lierihatussaan ja kaulaliina hulmuten kohti kotiaan. Hän sivuutti kaljabaarin rappuset, joilla istui äijäjoukko öristen ja äänekkäästi keskustellen. "Mitä palttoo-ukko", kuului rappusilta. Samassa Lemminkäinen lähti pieneen juoksuun minua kohti, tempasi palttoon yltään ja hatun päästään syliini ja sanoi:"Pidä veli hyvä tätä takkia ja hattua sen aikaa, kun minä käyn vähän huitaisemassa suunsoittajia."  Rauhoittelin hartioista Lemminkäistä ja pian keskustelimmekin jo taiteesta yhdessä Möysää kohden astellen.

 

Musiikki- ja draamainstituutin keväisestä päättökonserttisarjasta 4.4.2012 hehkui sellainen musiikillinen palo ja vapautunut, elinvoimainen katsomoon vyörynyt yhteinen kokemustunnelma, että enempää eläytyen, hellien, hauskuuttaen, täyssalilliseen yleisöön elämänvoimaa tartuttaen ei kulttuuri enää voi vaikuttaa. Vakuutuimme entistä voimallisemmin suomalaisten esittäjälahjakkuuksien uudesta esiinmarssista: ilman Lahden musiikkiteatterikoulutuksen kykyjenetsinnän ja ilman näiden persoonallisuuksien, lahjakkaiden taiteilijoiden monipuolista, tuloksellista koulutusta maamme arjet ja juhlat, teatterit ja televisioruudut olisivat entistäkin harmaampia, mielikuvituksettomampia, sisällyksettömämpiä - pelkkiä vertailevia finanssiuutisia ja talousnumeroita.

 "Koiralla ja miehellä on monia samanlaisia ominaisuuksia"

Eikä meitä miljoonia mikään estä haaveilemasta,
Niinpä meitä miljoonia tapaa aivan muissa maailmoissa.
Mikä riemu!
(Ismo Alanko)

Annukka Korkalan syvän pehmeä alttoääni on ilmaisevan kaunisvärinen ja hänen lavaolemuksensa ynnä tulkintavarmuutensa eleganttia, aistillista, taipuisan vaivatonta, hiotun punnittua pieniä repliikkejä myöten ja ennen muuta nautittavan läsnäoloista, kontaktikykyisen estraditaiteilijan persoonallista ilmaisua. Hänen olemuksessaan on lämmintä, ilkikurista, huumorinherkkää, vaivihkaista iskevyyttä ihan sydäntäyteiseen nauruumme saakka.

Tutut Kreislerin Lola Blaun inhimillisyyssanomat ylsivät komeisiin, kiihkeisiin, vahvasti eläytyviin tunnelmiin Korkalan väkevän kauniissa tulkinnoissa ja hänen instrumenttinsa yläsävelten sointi  pianissimossaan on suoranaista musiikkiherkkua. Ismo Alangon komeasisältöinen lyriikka Paratiisin puu ja Kukaan ei tunne mua avasivat tekstien sisällöllisen sanoman selkeiksi, nautittaviksi ja Martikaisen herkkä Valssi tanssitaidottomille muotoutui koko esityksen ansiokkaankorkeatasoisen, ihmisylistävän koosteen huipuksi koruttomuudellaan, aitoudellaan. Ja jälleen - säestäjä Anu Silvastin solistia riemuisasti myötäilevä mukanaolo on nautinnollista. Ulla Rengon ohjausnäkökulma takasi esitykselle upean kokonaisilmeen.

RIISUUTUMINEN - musiikkiteatterikonsertti 
Annukka Korkala, laulu, Anu Silvasti, piano, Ulla Renko, ohjaus

Taivaiden maisterit pommien lailla sinkoilivat
Divaaneissaan yllä Eedenin.
(Jarkko Martikainen)

Anssi Valikaisen laulu- ja musiikkishow tuntui edellisen jälkeen turhan ohjaamattomalta, kuin spontaanilta, kuitenkin parhaimmillaan ehyeltä,sketsimäisen kevyeltä kokonaisuudelta. Valikaisella on ohut ääniaines, jonka ääniala on suhteellisen kapea, mutta taiteilijan ilmaisuskaala sitäkin laveampi, vauhtiin ja rytmiin mukautuvaa, kokokehontäyteistä, raikkaasti ilmaisevaa - hänen otteensa yleisöönsä on luontevaa ja vaivattoman kepeää.

Kyseenalaisen kuplettimaisesti pilaillen esitetty Punaorvon vala jäi tarkoitukseltaan kyseenalaiseksi - tuo kaikkien työväenlaulujen sisällöltään ja melodialtaan yksi kauneimmista ei historialliselta vakavuudeltaan siedä moista pilailua edes showtasolla.
Omassa valintamaussani sen sijaan Valikaisen tenorinen instrumentti tulkitsi Schönbergin Miserables-musikaalista valitun ohjelmisto-osuuden hienostuneen vahvasti, kauniit sävellykset soivat tunteella puhtaasti ja koskettivat. Showmestarina Valikainen paljastui lasten taatusti rakastamaksi, tilanteen hallitsevaksi hurmaustaitoiseksi kitaristilaulattajaksikin Nurmion jo kolmenkymmenvuodentakaisella relluttelurennolla Lasten mehuhetkellä eikä Martikaisen Taivaiden maisterit -tulkinta paremmin voisi sopia kenellekään muulle kuin juuri kevyesti ja valoisanmusikaalisesti esiintyvälle valikaisnäyttelijäfilosofille.

Juhulahommia - Musiikkiteatterikonsertti      
Anssi Valikainen, laulu,  avustaja Heikki Mäkäräinen, huuliharppu, tamburiini, laulu

PS. Vahingokseni jäi, etten saman päivän kaikkia viittä päättöresitaalia ehtinyt kokea.

Jos tukholmankävijä tarkoin suunnittelee aikataulunsa, yksi kevään tai kesän suurenmoisista käyntikohteista on leikkikalumuseo ja raitiotiemuseo. Näissä museoissa käytyään tulee hyvälle tuulelle ja olo on samalla kertaa sekä lapsellisen huoleton että historiallisen kunnioittava: minäkin olen siis jo lapsuudestani saakka historiaa, osa siitä, nostamme ylväästi niskaamme. Kannattaa tarkoin kuitenkin kartalta selvittää bussireittien kulku näihin museoihin, sillä näiden elävien museoiden löytäminen ei ainakaan kiireessä onnistu helposti.

Tukholman leikkikalumuseo on uudehkoissa tiloissa

Tukholman leikkikalumuseo on kokemus niin lapsille kuin aikuisille. Aina parinsadan vuoden ikäisistä leikkikaluista 1900-luvun lopun leikkikaluihin, esineisiin ja peleihin on nähtävänä valtaisat hallit ja suuret vitriinit pullollaan.
.


Museosta jokainen ikäpolvi löytää tuttua, mielenkiintoista, hauskaa ja jännittävää nähtävää. Leikkikalumuseon valtaisat tilat eivät kuitenkaan riitä kymmenientuhansien leikkikalujen esittelyyn, vaan tuntuu kuin se olisi varastomaisesti aivan liian täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia lapsuuden asioita ja esineitä, useat vielä huolella ja vaivalla käsin valmistettuja, mutta monettuhannet kansainvälisesti, teollisesti valmistettuja ja suomalaisillekin perin tuttuja. Museossa useampi tunti vierähtää tämän valtaisan aarrearkun ahminnassa ja ihmettelemisessä sekä kokeilemisessa.

Osoite:

Leikkikalumuseo

Tegelviksgatan 22 11641 Stockholm

Puhelin: +46(0)8-641 61 0

http://www.trivago.fi/tukholma-52297/museot--naeyttelyt--galleriat/stockholms-sparvaegsmuseum-

Ennennäkemättömän upea Raitiotiemuseo

Samasta ulko-ovesta pääsee Spårvägsmuseumiin ja jos on hoksannut lunastaa Tukholmakortin, niin myös samalla lipulla.

Se on hehtaarinen, moniosainen, suuri halli täynnä raitiotievaunuja, paloautoja ja pelastusajoneuvoja. Mallit on hevosvetoisista moottorivetoisiin saakka, luonnollista kokoa, hienosti entisöityjä ja todella upeita. Tässä museossa pääsee simultaanisesti myös itse ajamaan raitiovaunua menneitten vuosikymmenten raitiovaununkuljettajan tapaan. Museossa on pienoismetro, joka kuljettajan ohjatessa kulkee ikimuistettavan lenkin näyttelyhalleissa nähtävyyksien vilistessä silmissä.

Museossa on myös ravintola, kahvio ja erilaisia tapahtumia lapsille sekä aikuisille.

http://sparvagsmuseet.sl.se/besok-oss/barnens-museum/

Tukholma-sarjan 1. osa:

http://lahenuutisia.net/blog/2998652/parasta-kansalle/

Jorma Uotinen ja Kati Taitonen                                                                                                     kuva Tarmo Valmela

Uotinen ja tanssijat hurmaavat
Uusi-ilmeinen Jorma Uotisen koreografia, täyttymättömien toiveiden, kohtalonomaisen pelottavan maailmanpolitiikan varjojen virittämä ihmisen ja rakkauden kaipuutunnelma, hämmentävän monipuolisten, taidokkaiden tanssijoiden liikekielen kuvioiden merkitsevyys sekä ennen muuta Jorma Uotisen vainuntarkka, maagisen lumoava, komea, tummien elämänsävyjen roolityö seremoniamestarina, ruumiinkielensä ainutlaatuisella taidollaan, suvereenin upeasti sävytetyllä matalalla kabareelaulajabassollaan - aah! Olisi yksin jo tällä kohden voinut puhua yhdestä maailmanluokan teatteritapauksesta.

Maija Rissasen tulkitsema yökerholaulajatar Sally oli tosin haalistunut henkilökuvana kovin tavanomaiseksi, vaikka lauloikin pari John Kanderin hittiä musikaalisen kauniisti. Jussi Puhakan inhimillinen kirjailja, Ritva Sorvalin taidolla luonnosteltu vuokraemäntä sekä Tapio Aarre-Ahtion ajatuksella mietitty juutalainen hedelmäkauppias luovat Cabaret´n ihmiskohtaloiden kehykset kiinnostaviksi: he myös laulavat tunteella sydämiimme asti.
 

Ohjaus yllätyksetön, lavastus nautittava
Teoksen ohjaus on selkeän alleviivaava, hieman vanhanaikainenkin (karttaa katsojan oivalluskykyä), lavastus mielikuvitusrikkaan tunnelmoiva, pikkutrikeissäänkin nautittavan toimiva. Maailmankaupunki Berliinin paheet ja natsismin tappava, vaarallisesti levittäytyvä aate pyrkivät kietomaan meidät laulun ja tanssin pauloin sekä unohtamaan ajan todellisuuden, tuon 1930-luvun, ja havahduttavat meidät varsinkin tekstin lopun viiltävästi toteutettuun kylmään, lakooniseen todellisuuteen.

Äänentoisto lähes pilaa koko Cabaret´n
Miten täysin pieleen voikaan mennä esittäjien kasvoihin kiinnitettyjen mikrofonien, orkesterin lavanalusmontun näkymättömyydessä toteutetun yhteissoinnin ja ympäri näyttämöä sijanneiden kovaäänisten yhteissointi katsomoon: koko alkupuoli oli miksausnappuloiden vääntäjien ajatuksin mietitty toteutettavaksi niin suurella volyymilla, että korvan vasarat ja alasimet jyskyttivät päät särkykipeiksi. Vaikutelma itse musiikista oli todellista tuskaista, sekavaa, mölyävää kakofoniaa, kaiken tunnelman ja musiikkinautinnon pilaavaa. Miten se on tänä päivänä vielä mahdollista - ohjaaja-teatterinjohtaja Maarit Pyökäri? Eikö kukaan teistä ehdi tai välitä kuunnella tulosta katsomossa ja pistää kritiikkiä ajoissa liikkeelle. Kyllä teatterin katsojien oikeusturva on heikoilla, jos tuollaista pitää sietää. Missä terveysvalvonta katsojien kuulovaurioiden ehkäisemiseksi. Eikä hieman hillitympi loppupuolen volyymi enää auttanut esityksen hälyisän kokonaisilmeen pelastamiseksi.
 

Joe Masteroff-Fred Ebb
CABARET

MUSIIKKI John Kander
SUOMENNOS Esko Elstelä
LAULUJEN SANAT Jukka Virtanen
OHJAUS Maarit Pyökäri
KOREOGRAFIA Jorma Uotinen
KAPELLIMESTARI Jari Puhakka

LAVASTUS Kari Junnikkala
PUKUSUUNNITTELU Erika Turunen
VALOSUUNNITTELU Harri Peltonen
ÄÄNISUUNNITTELU Kai Poutanen

ROOLEISSA
Jorma Uotinen (vier), Tapio Aarre-Ahtio, Jussi Puhakka, Aki Raiskio, Ritva Sorvali, Jan-Christian Söderholm, Maija Rissanen ja
Hanna Vahtikari

TANSSIJAT Laura Allonen, Jermo Grundström, Riku Lehtopolku, Jyri Numminen, Tuukka Raitala, Saila Salminen, Kati Taitonen ja Paula Thesleff

LISÄKSI Ella Jäppinen, Marjo Kiukaanniemi, Sanna Parviainen, Elina Pekkarinen, Mikael Saari ja Miikka Wallin
Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalta

JUHANI-NÄYTTÄMÖLLÄ
ESITYKSEN KESTO 2h 30min., sis väliajan

http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/

http://lahenuutisia.net/blog/2989254/teatterin-syysmaistiaisissa/

 Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Vihervuori johti Lahdessa  30.3.2012 kaavakatselmuksen.

Korkein hallinto-oikeus vieraili tänään Lahdessa. Jo vuonna 2005 alkanut Ranta-Kartanon kaavamuutosprosessi on kohta seitsemän vuotta odottanut ratkaisuaan. Viimeinen vaihe, jossa Korkein hallinto-oikeus päättää Ranta-Kartanon asemakaavasta ja sen muutoksesta, ratkaisee kuluvan vuoden aikana Ranta-Kartanon tulevaisuuden. Tilaisuus ei ollut oikeuskäsittely, vaan tutustumisluonteinen katselmus kiisteltyyn asiaan.
http://www.kho.fi/
 

Korkein hallinto-oikeus halusi tulla paikan päälle ja selvitellä alueen käyttösuunnitelmia, ratkaisuvaihtoehtoja ja tutkia nykyisen Lahden linja-autoaseman alueelle kaavailtua massiivista, umpikortteleista muodostettua bunkkerimaista rakennussuunnitelmaa, saada käsityksen asemakaavasta ja sen soveltuvuudesta Lahden verrattoman hienoon, maisemallisesti ainutlaatuiseen Vesijärvemme rantamaisemaan. Asemakaavasuunnitelman mukaan kaupunkilaisten yhteinen olohuone, julkinen tilakokonaisuus muutettaisiin yksityiskäyttöön ja koko alue laitettaisiin  myytäväksi sekä pääasiassa asunnoiksi ja viiden tähden hotelliksi rakennettavaksi.

Katselmusjoukko kävi myös Paasikiven patsaalla Vesijärvinäkymiä ihailemassa.

Esimerkiksi lahtelaisille ja kaupunkimme virkamiehille

Positiivista ja esimerkillistä myös lahtelaisvirkamiehille oli KHO:n jäsenten asiallisen kohtelias, kiinnostunut ja tunnollinen paneutuminen jokaisen puheenvuoron käyttäjän kannanottoihin ja selvityksiin. Asiallinen ja tasavertaisesti sujuva dialogi sekä kansalaiset huomioiva vuorokeskustelu täällä Lahdessa ei ole ennen ollut tapana. Nyt se suorastaan vakuutti ja herätti luottamusta korkearvoisen laintulkitsijakollegion tuomisina kaupunkiimme. Paikalle oli saapunut kaikkien neljän valituksen allekirjoittajat: osa 29 valtuutetusta asiamiehineen sekä kaikki muut kaavavalitusten allekirjoittajat.
Muistiinpanovälinein, kameroin ja karttaluonnoksin varustautunut Korkeimman hallinto-oikeuden jäsenistä, lahtelaisista Ranta-Kartano -suunnitelmista valittaneista kaupunkilaisista, kaupunginhallituksen edustajista ja mediasta muodostunut kolmenkymmenen hengen seurue oli nähtävyys Lahden katukuvassakin. Korkein hallinto-oikeus viipyi lähes kaksi tuntia kierrellen, keskustellen, kysellen Ranta-Kartanon asemakaava-alueella ja osissa koko suunnittelualuetta.
Korkeimman hallinto-oikeuden presidentin kädenpuristus ja katse silmiin vakuutti jokaisen katselmukseen osallistuneen ja sinetöi luottamuksen oikeuden tulevaan ratkaisuun.

Alla muutama linkki Lahen uutisia -julkaisun Ranta-Kartanokirjoituksista:

http://lahenuutisia.net/blog/1808019/vapaa-kaupunkitila/

http://lahenuutisia.net/blog/1999642/hirrrmuista/

http://lahenuutisia.net/blog/2008319/lahti-kesankorvalla-tienhaarassa-ja-vihersokeudessa/

http://lahenuutisia.net/blog/2016005/suuri-tappio-lahden-kaupungille/

Egon Meuronen  Valkoinen maisema (vuodelta1993) -akvarelli                                  Kuva Reima Määttänen

Hämeenlinnan taidemuseossa on koettavana harvinaisen hienoja akvarelleja 30.12.2012 saakka. Hämeenlinnassa pitkään vaikuttaneen taidemaalarin, piirtäjän, mainosmiehen Egon Meurosen (1922-2005) eri aikakausien tyyliheittäytymiset kertovat luovasta, ajantasaisesta taiteeseen uppoutumisesta. Meuronen on pelkistyksen, tunnelman mestari, joka loihtii yhtä hyvin Hämeenlinnan lähivesien väreet ohuin, hennoin, lähes näkymättömin viivoin ja värein tai merelliset, karut, kubistisen jylhät kalastajakuvat tottunein, maskuliinisin freskomaisin, pelkistetyin öljysiveltimin ja varmatyylisin ottein.



Kalastaja (vuodelta 1956) -öljy                                                                                           Kuva Reima Määttänen

Hän mukautuu ajan tyylivirtauksiin, materiaalikokeiluihin helposti ja omaksuu uudet tekniikat tyylikkäästi, asiantuntevasti, löytää niistä uusia ulottuvuuksia, sielukkuutta, sisältöä ja syvyyttä loputtomasti.



Venetsian kauppiaiden iltamessu (vuodelta 1972)   -sekatekniikka

Kuitenkin ylivertaisimmat Meurosen töistä ovat henkeäsalpaavan herkät akvarellit, joissa luonto ja silmänräpäyksellinen oivallus, omaääninen tekniikka ovat luoneet hämmentävän herkkiä, mittaamattoman onnistuneita, runomaisen eteerisiä kuvia nautittavaksemme.

Meuronen lahjoitti taidemuseolle vuonna 2004 kolmekymmentä teosta. Valtaosin näistä teoksista pystytetty näyttely avaa Meurosen pitkän, tuotteliaan taiteilijauran (1945-2002) monin teoksin ajateltavaksemme, ymmärrettäväksemme, hämmästeltäväksemme ja ihasteltavaksemme.

Oman teatteriestetiikan viehätystä

Lahden kansanopiston teatterityön koulutuslinjojen yksi kiinnostavuuden pettämättömin tae on jo vuosikausia ollut esitysten jäljittelemätön, näytelmävalintojen ja niiden tuotosten omaperäinen teatteriestetiikka. Siihen liittyy pelkäämättömät, korkeatasoisten tekstien kiinnostavat klassikot, joiden uhkarohkeat kokeilut ja tulkintaviehätys on omatekoisen teatteri-ilmaisun ja nuoren luomisvoiman maamme harvinaista teatterinautintoa. Lahden kansanopiston teatterilinjoista on kypsynyt valtakunnallisesti merkittävä virkistävä, teatterikoulutuksen uusia muotoja etsivä airut. Uninäytelmä ei tästä tinkimättömästä teatteripyrkimyksestä poikkea.

Minne katosi symbolismin aina kiehtova uni

Lahden kansanopiston Uninäytelmässä moraliteetin kaltainen totuuksien ja ei-totuuksien lähes kirjallisenmakuinen tekstivuolaus uuvuttaa katsojan. Syy ei yksin ole vaativan, tyylikkyydessään ja sisältörikkaudessaan moni-ilmeisen, Henri Tuulasjärven lähes hurmoksellisen omaäänisen strindbergiläisen paatoksellisen unennäkijän tekstin, vaan esitystyylin ja esitysvalmiuden. Nyt teatterityön I vuosikurssin taiteilijat paljastuvat äänenkäytössään, puheilmaisunsa puutteissaan turhaan niiksi aloitteleviksi, kouliintumattomiksi ja aikalailla mielikuvituksettomiksi näyttelijätaipaleensa alkuaskelissa ponnisteleviksi ilmaisunsa etsijöiksi, joiden näyttämöpuhetta ja ilmaisuaparaatin kokeilua, tulkintamahdollisuuksien rajoja yleisön on pakko jännittää.

Uuvutusta lisää ohjaajien ajatukset yliluonnollisen voimakkaiden unikuvien kovin realistisista reaktioista, jotka johtavat näyttelijät piinaavan monesti suorastaan tekoeläytyviin kirkumisiiin, huutoihin ja kaukaa esittäjän ulkopuolelta haettuihin ilmaisukeinoihin. Näyttämön koko valkaistu laaja kuva etäännyttää meidät katsojat esittäjistä, korkeilta pyörin varustetuilta telineiltä lausahtelevat ihmiset ovat lähes persoonattomia, elottomia, eikä strindbergiläinen suljetun huoneen tunnelma todennu. Äkkiä katsoja kyllästyy, sillä juuri unen jos minkä on oltava todenkaltainen ja aito. Jonnekin on kadotettu tyystin myös samojen taiteilijoiden viime syksyn Alkemisti-produktiossa koettu huima, kehonkielinen, korkeatasoinen, elämänvoimainen, lähikontaktinen fyysinen ilmaisu. Harmi.

Koko kaksijapuolituntinen näytelmä on liian pitkä tekstiltään, vaikka se kulttuurihistoriallisesti oivaltavia, aivoja stimuloivia mainioita henkilörinnastuksia sisältääkin: katsoja olisi tekstiä ahminut toisella tavoin tarjoiltuna mieluusti.
Näytelmän jälkiosa paasasi sekin oraakkelimaisesti turhaan, välittäen väliin tosin ihan itse Strindbergin ajan paatosta. Lopun näennäinen seesteisyys, showmainen ja musikaalinen periksiantaminen liian harmonisine, särmättömine lauluineen ja yllätyksettömän kansantanssimaisine koreografioineen sulkivat kokijalta teoksen orastaneen symboliikan.

Tähtihetkien tuikkeita

Oli produktiolla monet tähtihetkensäkin. Rooleissaan Katariina Havukainen, Sara-Maria Heinonen ja Jani Hämäläinen loistivat heittäytyvällä, taitavalla läsnäolollaan. Zarah Leander -karikatyyri puhalsi sopivin rytmein ilmestyessään suoranaista tarkkaa tyylin ja tyypittelyn glamouria, Yrjö Kallisen pyöräilevä hahmotus pyöräytti esimerkillisen tuoreesti raikastavatunnelmaisen suuren, toimivan kohtauksen hauskasti vauhtiinsa ja muutamat musiikkinumerot tulkittiin taitavan hallitusti.

Lahden kansanopiston Uninäytelmä hämmenteli Strindbergin klassikkoaihetta ihan näihin päiviimme, eurooppalaisuuden ongelmiin saakka, vakuutti meidät kulttuurihistoriallisella näkemyksellään sekä tietämyksellään. Tuntui kuitenkin kuin lopputulos kokonaisilmaisultaan olisi lopulta hajonnut omaan yltäkylläisyyteensä, kuin runon kokijaa, unelmoivaa katsojaa hellivä mielikuvitus olisi tulkinnasta kadonnut ja realismin yksitasoisuus astunut tilalle.
 

UNINÄYTELMÄ                                                                                                                               

Lahden kansanopiston teatterityö I vuosikurssi

Käsikirjoitus August Strindbergin Uninäytelmän pohjalta Henri Tuulasjärvi
Ohjaus Lassi Alhorinne ja Henri Tuulasjärvi

Esiintyjät
Miika Alatupa, Katariina Havukainen, Sara-Maria Heinonen, Jani Hämäläinen, Jutta Järvinen, Juho Keränen, Emil Kihlström, Veera Kopsala, Petri Korhonen, Veera Lehtinen, Alli Mattila, Mikael Pelto, Veera Pulkkinen, Milla-Mari Pylkkänen, Menni Renvall, Heikki Ranta, Sonja Salminen sekä Arttu Uuranmäki

 
Ensi-ilta 23.3.2012 kello 19 Lahden kansanopiston juhlasalissa osoitteessa Harjukatu 46

Muut esitykset:
ke 28.3. kello 19
to 29.3. kello 19
pe 30.3. kello 19
la 31.3. kello 15
ti 3.4. kello 19
ke 4.4. kello 13 ja 19
ke 11.4. kello 19
to 12.4. kello 19
la 14.4. kello 15

Liisa Ruusuvaaran Kukkatervehdys 22.3.2012 Lahden kaupunginsairaalan edustalla

L ahdessa on patsasteltu jo runsaat sata vuotta. Patsaisiin on ladattu kaupunkimme kulloisenkin aikakauden poliittisen kerman taiteellinen asiantuntemus, aatteellisuus ja henkinen iskuvoima .
Lahti on myös kuulu kunnallispoliittisesta taikomiskyvystään ja teknilliseltä osaamiskyvyltään siirrellä kymmeniä tonneja painavia patsaitaan paikasta toiseen, sinne tänne. Vain kunnallispoliittisella päätöksellä tehty siirtotoimenpide täällä Lahdessa ennen pekkaniskojen aikaa oli yksi maailmanihmeistä täällä.

Seuraavassa pari siirtoa monista: Itse olen omin silmin nähnyt, kuinka Lahden torille saatu Oskari Jauhiaisen hieno suihkuveistos (1954) Pääskyset lensi silloisten kangaskauppiaiden tuotteittensa jatkuvaan kostumiseen ja torialtaan paperiroskaan suivaantuneiden muiden kansalaisten siunauksin Pikku-Vesijärveen (1961). Pentti Papinojan Hakkapeliittojen kotiinpaluu (1975) ei sairaalanmäen komealla paikalla enää tyydyttänyt silloista kunnallispoliittista päättäjäenemmistöä ja kuulemma Naistensairaalamme peitti patsaan kaupunkilaisilta. Niinpä Hakkapeliittojen kotiinpaluu monien kärhämöiden saattelemana kiidätettiin 1991 Mariankadulle, Aleksanterinkadun varteen sotaratsuineen, taistelijoineen kaiken kansan kumarrettavaksi. Halpaa ja helppoa painovoimalain syrjäyttämistä sekä korkeaa taiteellista asiantuntemusta!

Kun lahtelaisen taidemesenaatin Sirkka Lankisen aikana Kaupunginsairaalan hienon uudisrakennuksen sisäänkäynnin eteen tilattiin veistoskilpailun tuloksena ajanhenkeen sopiva, ainutlaatuinen Liisa Ruusuvaaran betoniveistos Kukkatervehdys, oltiin tiiviisti rakentamisen ja taiteen ainutlaatuisessa ajanhermossa.

Pari päivää sitten kuulin (ESS-uutiset) Lahden uuden museonjohtajan Timo Simanaisen tehneen virkamiespäätöksen tuon vuotta vaille nelikymppisen patsaan purkamiseksi. Muodollinen syy on sen rapautuminen ja kuormausauton kolme vuotta sitten vähäisiltä osin teosta vaurioittanut törmäys. Purkupäätöksiin ei tarvita enää siis kansanvaltaa lautakuntineen, riittää virkamiehen päätös. Hämmästelin, että taiteesta vastaava kaupunkimme korkein taideasiantuntija, museonjohtaja olisi purkuasialla.


Otin tietenkin puhelun Simanaiselle. Hän kertoi laajasti teoksen synnystä, sille juuri tehdystä kuntotarkastuksesta, teoksen kokeiluluonteisesta valmistusmenetelmästä ym. Simanainen oli sitä mieltä, että teos on turvallisuuden vuoksi pakko purkaa, sillä museo ei pysty takaamaan patsaan läheisyydessä kulkevien kansalaisten turvallisuutta. Tiedustelin patsaalle tehtyä kuntotutkimusta saadakseni lukea sen. En vielä saanut, sillä museonjohtaja ottaa selvää, onko tutkimus julkista tietoa. En puhelinkeskustelussa ihan nielaissut yhtälöä, että museonjohtaja on taideteosten purkaja.

Samaisessa uutisessa kerrottiin kaupunginpuutarhuri Hannu Neuvoselle annetun tehtäväksi purkaa veistos sairaalan pihalta. Ehkä betoninen veistos, jonka nimi on Kukkatervehdys ja tekijänä vielä Ruusuvaara-niminen taiteilija, johti purkupäättäjän kaupunginpuutarhurin tehtäväkentälle.

Soitin tänään kaupunginpuutarhuri Hannu Neuvoselle. Hän kertoikin totuuden. Tosiasiassa purkuasialla on kaupunkimme Tilakeskus, siellä Jouni Arola. Tilakeskus ja Arola parivaljakkona yritti väkisin purkaa myös Töyrykadun pikkumökin. Syynä oli sen purkupäätökseen kirjattu sana: purkukuntoinen. Tilakeskus ei onnistunut edes päällikkönsä Mauri Koistisen painoarvollakaan taloa purkamaan, sillä apuun tuli vihdoin Lahden kaupunginhallitus.
Töyrykadun puurakenteinen satavuotias mökki osoittautui priimakuntoiseksi. Kuinkahan heikko kunto on alle nelikymppisen teräsbetoniveistoksen.

http://tarmon.vuodatus.net/blog/2417016/lilliputti-litti/

http://tarmon.vuodatus.net/blog/1283848/patsastelua-ja-sananvapautta/

 http://liekkiyhdistys.files.wordpress.com/2011/01/ess-15-10-2011-virastokostaatoyrykadulla.pdf

 

Nea Leppänen Minna Canthin Sylvi-näytelmässä Theatrum Olgassa 2008

Minna Canth teki naisasialiikkeen johtohahmona ja kirjailijana näytelmissään, niiden aiheilla tasa-arvon uutta valtatietä Suomen kamaralle, todellisen herätystyön koko maahan. Vain miehet olivat saaneet astua maanpinnalle etevämmyydessään, jopa itseoikeutetussa sukujen hierarkisessa perimisjärjestyksessä ja naisten paikka oli keittiössä. Canthin aikana alkoi järki voittaa. Suomalainen yhteiskunta sukupuolisesti ajateltuna onkin yksi maailman modernein yhteiskunta: täällä ei enää ratkaise ihmisen mittaa sukupuolinen suuntautuminenkaan, vaan taito ja tieto.

Siksi on yhteiskuntakoneistollemme häpeäksi, että tasa-arvo on edelleen koetteilla Suomessa. Miesten ylivalta työelämän taistelukentillä on napoleonkompleksisille yksinkertaisuuksille, härkäpäisille vallanhimoisille barbaarien perillisille oikea pätemisfoorumi, kuin jäänne luokkayhteiskunnasta ennen Minna Canthia. Lahden kaupungille asia on näinä viikkoina synkkä ja nolo luku. Täältälähtöiset, mielestään korkea-asemaiset pikkuvaltiaat ovat irtisanoneet lähialaisensa naiset täysin yksinvaltaisesti ja nostaneet pätemistyperyydellään kaupunkimme valtakunnallisesti oikeaksi tasa-arvon polkemistyyssijaksi.

Eikä Lahden kunnalliselämän vaikuttavuudesta tasa-arvoon pyrkimisessä voi paljon hurrata siitäkään. Kansalaisliikkeet pelastivat yli kahden vuoden monenmuotoisilla muistutuksilla, tapahtumilla, vetoomuksilla, kirjoituksilla, radio- ja tv-jutuilla sekä oikein demokratian keinoin Lahden seudun rakennuslautakunnan myötämielisellä päätöksellä Lahden historian arvokkaimman jäljellä olevan pienen puutalon tuleville sukupolville ja ideoivat rakennuksen erilaisten kansalaisryhmien vapaaehtoiseen käyttöön. Tasa-arvo oli kaukana, kun Lahden kaupungin Tilakeskuksen uutukaisessa lasikonttoorissa sen uusi isopomo päättikin, että Lahden historia ja kansalaisaktiivisuus, vapaaehtoistyö mitataankin rahalla ja myi  talon paksuimman lompakon omistavalle liikemiehelle.

Yhteneväistä noissa kolmessa lahtelaisväritteisessä tapahtumaketjussa on, että meidän kansalaisten tasa-arvoa puolustivat minnacanthmaiset, toimivat, muutosta vaativat rohkeat naiset. Ja meitä  miestyperyskroisoksia edustivat meidän veronmaksajien valitsemat huippupalkkaiset miestorsot.